Herra, varjele meitä hukkumasta, osa 2

Herra, varjele meitä hukkumasta

3.

”Alussa oli sana… ja se on luonut kaiken, eikä mitään ole luotu ilman sitä. Siinä oli elämä, ja elämä oli ihmisten Valo.“ ”Elämä“ on ihmiskehityksen salaisuus, jota ei voi lausua eikä selittää ulkonaisesti. Se puhuu salassa; se valaisee kätkössä olevan ihmisen. Silti se muuttuu näkyväksi. Romantikot etsivät sitä salamoista, silmänräpäyksestä, yllättävyydestä, naurusta, tutkimattomasta hiljaisuudesta, ”sielun loistosta” tai ihmisen kulkemisesta, pysähtymisestä ja toiminnasta. Ihmisen toiminta on kuin veri, ihmisjärjestelmän valtasuoni, joka sielun ilmentymänä pystyy herättämään henkiin kuolleen. ”Kuollut” on pakonomaisesti selityksiä hakeva tietoisuus, joka pakottaa elämän muottiin, ajatusmalliin, mottoon, mielipiteeseen tai dogmiin.

Jos lähestymme avoimina ja vakavissamme elävää sanaa, eläväksi tekevää sanaa, Gnosiksen sanaa, emme suhtaudu siihen kuin johonkin, joka on kulloisenkin muodin tai tyylin mukaan milloin vanhanaikaista, milloin trendikästä ja nuorekasta. Emme kulje kohti pyhittävää, parantavaa sanaa kuin kohti jonkinlaista psyykkistä virikettä, yllykettä, jota voisimme pohtia ja epäillä väitelläksemme tai kiistelläksemme siitä.

Paavali kuvaa kirjeessään heprealaisille kristallinkirkkaasti tätä ”elävää sanaa”: ”Se on kuin terävä, kaksiteräinen miekka; se on elävä, voimakas; se leikkaa terävämmin kuin kaksiteräinen miekka; se jakaa sielun ja hengen ja jäsenet ja luut; se tuomitsee ajatukset ja sydämen pohdinnat. Sille kukaan luotu ei ole näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja avointa sen silmille, jonka kanssa olemme tekemisissä.”

Jumalan sana on ”elävä ja vahva”, se vaikuttaa meissä positiivisena alkemiallisena energiana. Se panee syrjään ”kuolleen” ja luo uudeksi sairaan ja epäaidon, muovaa uudelleen kuolevaisen vaikuttamalla siihen sekä harhakäsityksiimme ja kuvitelmiimme. Itseään puolustavan egon rakenne tuodaan kokonaisuudessaan totuuden Valon eteen, niin että oppisimme tuntemaan itsemme. Sana, joka on Elämä, lävistää ajallisuuden.

Sana edellyttää toimintaa, sillä puhdas ja vaikuttava alkemia tulee esiin vain siten. Sana, joka on maailman Valo, ilmenee joko ylösnousemuksessa tai lankeemuksessa. Sielun ja tietoisuuden mukaisesti elävässä toimijassa syttyy Valo sanan veljestön voimasta. Spinoza kirjoittaa elämänopissaan Etiikka: ”Koska elämä on toimintaa ja koska elämä muuttuu paremmaksi paremmin toimimalla, mietiskely (sielun suuntautuminen Gnosikseen) joka alkaa hehkua arvollisuuden ja sinnikkyyden avulla, on taatusti parasta toimintaa. Se suo ylevimmän ja laadukkaimman elämän. Tahtoisin vielä lisätä: myös onnellisimman. Tällainen sisäinen suuntautuminen ei nimittäin ota, niin kuin aistit tekevät, asioiden ulkoisista ilmennysmuodoista tahrattua, valheellista ja väliaikaista mielihyvää vaan sisältää itsessään runsain määrin kaikkien asioiden todellisia ja ikuisia lainalaisuuksia ja syitä. Se ravitsee itseään puhtaasti ja aidosti kaikella puhtaalla, todella ja pysyvällä ja iloitsee niistä. Ja kaikkein tärkeintä on, että elämä, joka on hyvin lähellä Jumalaa, muuntaa ihmisen täydellisen kuvansa kaltaiseksi.”

4.

Mukava, ei mukava – kiltti, ei kiltti – hyvä, ei hyvä – tyhmä, ei tyhmä – briljantti, naiivi – syyllinen, syytön – heikko, vahva – musta, valkoinen – vaatetus, alastomuus – lahjakas, keskinkertainen – Jumala, ei Jumala: tässä jakautuneen egon suorittamaa luokittelua, jonka perusteella se identifioi itseään ja puolustautuu. Ihminen rikkoo sanan. Hän tärvelee sanan ja tekee sen voimattomaksi. Minä pysyy koossa riekaleiden ja sirpaleiden turvin. Siitä tehdään koriste, ohut ja lattea kuin taulu, jonka kuva on ajan haalistama. Mitä on tehtävissä? Voimme yksinkertaisesti ja vaatimattomasti palvella sisäistä ihmistä, joka tuntee sanan! Voidaan kysyä, onko meistä siihen ja miten se toteutetaan. Ulkoinen ihminen kulkee ohi; sisäinen ihminen on mahdollisesti edelleen toimeton ja piilevä kuva, jolla on kuolleet silmät. Sana tulee meille ja lausuu: ”Tässä sanassa on elämä ja Ihmisten valo […] se loistaa pimeydessä.“

Evankeliumi jatkuu: ”Oli Johannes, Jumalan lähettämä ihminen, joka tuli todistamaan. Hän ei itse ollut tuo Valo, vaan lähetti, jonka tehtävänä oli todistaa Valosta…” Kuka tämä ihminen on? Joku tietty henkilö? Vai mahdollisesti te lukijat ja minä? ”Hän ei itse ole tuo Valo, vaan hän on tullut kutsuttuna todistamaan Valosta.” Kuinka hän todistaa? Monisanaisesti, runsain selityksin, ideoin, mielipitein ja mielikuvin? Dialektisen näennäiselämän fanfaarein? Ei vaan: elämällä sisään- ja ulospäin todistaen ikuisesta sielusta, sen vaikuttavasta energiasta, joka saa ihmeitä aikaan. Se joka murtautuu ulos aika-avaruudellisesta todellisuudesta mahtavassa säteilyhehkussaan samoin kuin nouseva aurinko saa ilman hehkumaan ja karkottaa pimeän yön. Onko tämä fiktiota, unta, ihanteellista, epätodellista, alastoman todellisuuden jo kohta pois karistamaa?

Spinoza on kirjoittanut kirjasen aiheesta Järjen kasvatuksen parantamisesta, jossa hän tutkii ”sisukkaasti pohdiskellen” sitä, mikä ihmiselle on hyödyllisintä. ”Kaikki mitä valtaosa ihmisistä halajaa, ei tuo minkäänlaista apua (todellisen) olemuksemme turvaamiseen vaan jopa estää sen. Tuo kaikki on monesti syy omistajansa tuhoutumiseen ja poikkeuksetta syy niiden tuhoon, jotka ovat sen riivaamia.” Hän mainitsee muutaman esimerkin: ”On niitä, joiden täytyy sietää suunnatonta onnettomuutta hankkiakseen kunniaa tai säilyttääkseen sen. On myös niitä, jotka ovat nopeuttaneet kuolemaansa silkasta huvittelunhalusta.”

Spinoza tutkiskelee, mitä ajallisuuteen kohdistuvat halut tekevät sielulle. Hänen looginen päätelmänsä kuuluu: ”Rakkaus ikuista ja päättymätöntä Hyvyyttä kohtaan täyttää sielun ilolla ja pitää sen vapaana surusta. Tällaisen rakkauden (parannushalun) tulee olla ensimmäisenä ja sitä tulee etsiä voimallisesti. Vaikka hengessäni olen asiaa kirkkaasti mietiskellyt, en pysty hylkäämään kaikkia himojani, huvittelunhaluani ja viettejäni.”

Sanoin, että niin kauan kuin henkeni askaroi näiden ajatusten (yksipuolisen suuntautumisen Gnosikseen) parissa, se torjui muun […] sillä näin, ettei pahuus ollut niin vahva, että se olisi pystynyt väistämään todellisen lääkkeen. Se mitä Spinoza nimittää ”ikuisesi ja päättymättömäksi Hyvyydeksi”, on elämä jossa ei ole kuolemaa. Se on vieras tälle maailmalle, häiriötekijä, johon ihminen voi reagoida kahdella tavalla: kiistää ja torjua tai hyväksyä. Kumpikin valinta sitoo meidät omiin lakeihinsa,ehtoihinsa ja seuraamuksiinsa. Elämä suo elämän. Se opettaa meitä elämään Ainoan Hyvän kultaisen ja ikuisen mittapuun mukaan, kuten Hermes opettaa. Catharose de Petri vastasi kysymykseen, voiko kuoleva ihminen nopeuttaa perusmuutoksen prosessia jollakin teollaan: „Hyvä ystävä, teillä on viitta, vanhan olemuksenne viitta. Oppilaana olonne on kiinni tuossa viitassa, ei syvimmässä itsessänne.

Viitta on ties kuinka mones huntu teidän ja Gnosiksen välillä. Sellaisella tilassa Gnosis pysyy teille mysteerinä, elleivät ajattelunne, tunne-elämänne, tahtoelementtinne ja toimintanne vastaa täydellisesti sisimmässänne sytytettyä tulta. Kun ne vastaavat sitä, pyhän hengen voima pystyy laskeutumaan puhdistettuun pään pyhäkköön. Hiljaisuudessa ikuinen, kaikkiallinen, ajallisuuden tuolla puolen oleva voidaan löytää tietoisesti. Persoonallisuudellanne ette tee tämän lisäksi muuta kuin joka päivä palvellessanne suuntaudutte sielun vapauttavaan polkuun saattaaksenne aloittamanne prosessin loppuun.”

5.

Rembrandt on maalannut taulun, jossa pursi on uppoamaisillaan myrskyn nostattamiin aaltoihin. Laivassa olijat ovat paniikissa lukuun ottamatta yhtä, joka nukkuu takakannella. Tämä tilanne toistuu useissa evankeliumeissa: ”Kun hän nousi laivaan, opetuslapset seurasivat häntä. Nousi kova myrsky, ja laiva peittyi aaltoihin, mutta hän nukkui. Opetuslapset tulivat hänen luokseen ja herättivät hänet sanoen: ’Herra varjele meitä hukkumasta!’ Ja hän vastasi: ’Mitä pelkäätte, te vähäuskoiset?’ Sitten hän nousi ylös, komensi tuulia ja merta, ja kaikki hiljeni.” Laiva on elämänmerellä purjehtiva pyhä arkki. Opetuslapset ovat nousseet laivaan, joka on heidän turvansa. Kenenkään ei tarvitse pelätä kiivasta myrskyä eikä luontomme elämään kuuluvaa levottomuutta, sillä ne eivät voi olennaisesti horjuttaa häntä, mikäli ikuinen sielu elää hänen sisimmässään. Jos hän joskus joutuu hätään ja anoo pelokkaana apua sielultaan, hän kuulee sanat:“Olen luonasi, sinä vähäuskoinen.” Jeesus ojentaa kätensä ja myrsky asettuu.

Osa 1

Pentagrammi 1/2013