Hiljaisuuden kieli, osa 1

Hiljaisuuden-kieli

Hiljaisuuden kielestä on tosiasiassa mahdotonta kirjoittaa. Hiljaisuutta ja sen kieltä ei voida ilmaista eikä välittää puhutuilla tai kirjoitetuilla sanoilla. Toivomme, että tämän artikkelin kieli onnistuu edes vähän kannustamaan ihmisiä tutustumaan tuohon toiseen kieleen ja saa meidät tuntemaan jotakin siitä sydämissämme.

Rozekruis Persin Crystal Seriessä julkaistu kirja alkaa sanoilla: ”Kautta ihmishistorian on julkaistu miljoonia kirjoituksia, joissa Totuudelle yritetään antaa muoto. Mahdotonta! Lausumatonta ei voida lausua. Parhaimmillaankin voidaan jossakin määrin vastaanottaa yksi Universaalin Valon säde ja miettiä sitä.”

Alkakaamme kuitenkin jostakin, vaikkapa Le Grand-Hornusta, joka perustettiin lähelle Monsia Borinageen, Belgiaan, vuoden 1820 paikkeilla. Sen utopistinen lähtökohta oli muodostaa ”ihanteellinen työläisalue”. Hanke sisälsi teollisen kaivoskompleksin, työväen alueen ja hallintojaoksen. Sitä kuvailtiin erääksi vaikuttavimmaksi todisteeksi siitä, kuinka työväkeä pystytään organisoimaan arkkitehtuurin avulla. Käyttämällä mielikuvitustamme voimme visualisoida tämän suuren luokan kaivosteollisuuslaitoksen ja kuulla kuinka rauta poraa, leikkaa ja jauhaa hiiltä, rauta rautaa vasten, teräs terästä vasten, höyryn vihellykset ja puukehikot rautapyörillä, teräskiskoilla. Häkkejä kuljetetaan ylös ja alas, syvällä maan alla on paljon liikettä ja jaetaan käskyjä.

Nyt, lähes kaksisataa vuotta myöhemmin, paikassa on hiljaista. Melu on vaimennut, liike on loppunut. Hallintorakennukset ja työväen asunnot ovat entisellä paikallaan mustan rinteen vieressä, jonka luonto valtaa takaisin omalla tavallaan. Jäljelle on jäänyt arkkitehtuuri, tutkimusaihe ja käynnin arvoinen kohde.

Rakennuksilla on uusiokäyttöä: Le Grand- Hornun entisellä kaivosalueella on nyt MAC, Musée des Arts Contemporains, nykytaiteen museo. Vuoden 2012 maaliskuun kuudenteen saakka siellä oli englantilais-intialaisen taitelijan, Anish Kapoorin näyttely, jonka sisäänkäynnille oli kiinnitetty taiteilijan kirjoittamat lauseet: ”Koko tuotantoni nojaa yhteen oivallukseen: tyhjän luominen ei tuota tyhjyyttä. Juuri tämä prosessi kiinnostaa minua, resonanssi, joka on tulosta tyhjyydestä.

Eräs artisti, pyrkijä ja etsijä, kirjoitti tällä paikalla, jolla on takanaan kehitys, menestys, tuho ja seuraava kehitys: ”Mitä enemmän teen yhtä asiaa, sitä enemmän saavun toiseen. En pysty saavuttamaan tätä ainoaa todellista asiaa, tyhjyyttä, mutta tunnen sen, tiedän siitä ja kuulen soinnun, resonanssin, jonka tyhjyys tuottaa.”

Kun katselemme alaspäin tältä Le Grand- Hornun mustalta mäeltä, mieleemme nousee ihmeellinen pyrkimys, johon liittyy valtavasti melua ja liikettä; entinen ei poikkea nykyisestä. Voimme seurata sitä ajassa taaksepäin vieraillessamme museoissa, monumenteilla ja raunioilla, maan alla, maan pinnalla ja ilmassa, saastuneessa ilmakehässä ja ohuemmissa valtakunnissa, jotka ovat täynnä itsepintaisen ajattelun ja pyyteen kuvia. Upea pyrkimys kestää tietyn ajan ja alkaa sitten lipsua vastakohdakseen. Anish Kapoorin mukaan dialektinen liike jatkuu lakkaamatta ja ihminen jatkaa etsimistään ja pyrkimistään innostuttuaan jostakin ja kaivaten jotakin, mitä parhainkaan artisti ei pyrkimyksillään ikinä saavuta. ”Kun ihminen luo jotakin tyhjää, tuloksena ei ole tyhjyyttä.” Ihminen ei pysty tuottamaan hiljaisuutta. Niin kauan kuin liikumme, emme saavuta hiljaisuutta. Eikö meidän tulisi viipyä hetki hiljaisuudessa?

Hiljaisuuden kieltä ei voida lausua autoritäärisyydellä, pauhaavalla käskyttämisellä muttei myöskään lempeällä, hyvää tarkoittavalla puheella. Jokainen voi paljastaa hiljaisuuden kielen sisimmässään vain omakohtaisesti. Kukaan toinen ei voi toimia välittäjänä, emme voi napata sitä kuulopuheista emmekä lukea mistään. Se paljastuu meille, kun poistamme kaiken melun – kaiken sisäisen ja ulkoisen melumme – itsetuntemuksella ja tunnistamalla oman meluisuutemme syyt. Muun muassa pelkomme ja huolemme tekevät meistä meluisia; ylläpidämme pelkoa ja huolia eristämällä sisimmän ytimemme hiljaisuudesta. Lopulta ymmärrämme mekanismit ja tunnistamme, ettei syvin kaipauksemme säteile tällaiseen vaan keskittyy hiljaisuuden maailman ”toiseen elementtiin”. Haluamme antautua hiljaisuudelle. Hiljaisuudenkaipuumme ja kieli, jonka avulla erilaiset elementit puhuttelevat, on peräisin sisimpäämme hautautuneesta ikuisesta alkuperusteesta.

Kuullaksemme hiljaisuuden kieltä meidän tulee antautua hiljentynein sydämin sydämemme toiselle elementille ja inspiroitua siitä. Kovassa melussakin pystymme silloin toisinaan asettumaan metelin ulkopuolelle ja kehittämään uuden elämänasenteen, joka kannustaa alkuperäistä sielutustamme kuulemaan, tunnistamaan ja ymmärtämään hiljaisuuden kieltä syntyäksemme kokonaan uudessa sielussa. Uusi sielu pystyy luomaan yhteyden Henkeen ja täyttymään siitä. Ihminen on vapaa luopumaan entisestä fyysisestä ruumiistaan ja jatkamaan paluutietä uutena ihmisenä.

Olemme näin kuvailleet lyhyesti viisinkertaista polkua, jota ihmisen tulee kulkea ja jolla Koulu kulkee hänen rinnallaan tarjoamalla kaiken apunsa, jonka se saa käytettäväkseen Universaalilta Veljeskunnalta. Kun oma-aloitteisesti pyrimme hiljaisuuteen, meidän tulee karistaa harteiltamme alun outoudentunne. Fysiikan lakien mukaan liikkeessä oleva kappale pyrkii pysymään liikkeessä. Kun yritämme olla hiljaa, jokin koskettaa tunteitamme ja sieluamme. Meillä on taipumus assosioida se alakuloon, kärsimykseen, kuolemaan, väliaikaisuuteen ja romantiikkaan.

Ikään kuin saavuttaisimme hiljaisuuden vain kärsimyksen ja poismenon kautta, toisaalta ehkä myös kun olemme voimakkaan mielenkuohun vallassa, ylirasittuneita tai rakastuneita. Juuri sielun koskettamisen hetkinä, jolloin se etsii ravintoa ja lohtua, voimme löytää hiljaisuuden, jota taiteilijat tulkitsevat runolla tai sävellyksellä. Tämäntyyppiset taideteokset rakentavat sillan tämän maailman melusta toisen maailman hiljaisuuteen.

Osa 2

Pentagrammi 2/2013