Kosminen käärme ja käärmeihmiset

Kosminen-käärme-ja-käärmeihmiset

Ihmiselle lienee synnynnäistä uskoa muuttumattomaan voimaan tai muuttumattomiin voimiin ajan tuolla puolen, “jumalaan”, maailman luoneisiin “jumaliin” tai “henkiin”. Herkät ihmiset ovat kautta aikojen etsineet tapaa liittyä korkeimpaan olentoon. Oli kysymyksessä tietoinen henkinen etsintä tai synnynnäinen täydellisyydentavoittelu, lopulta ihminenon alkuperäisen inhimillisen potentiaalinsa mittainen.

Eri uskontojen ja humanitaaristen liikkeiden kehittyminen paljastaa yllä todetun pitävän paikkansa. Ihmiset perehtyvät moniin uskonnollisiin ja henkisiin liikkeisiin ja syventyvät huolellisesti niiden kirjoituksiin, symboleihin ja rituaaleihin. Havaitsemme tarujen ja legendojen silmiinpistävän samankaltaisuuden. Niiden punainen lanka on sama: täydellisyydentarve ja halu liittyä alkuperäiseen, kuolemattomaan elementtiin.

Muinaistarustossa käärmeillä on usein kosminen rooli. Ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen aikana ofiitit antoivat käärmeelle erityismerkityksen. Ofiitti juontuu kreikan sanasta ophis, käärme. Kosmisen käärmeen uskottiin muodostavan yhteyden Isä-luojan ja aineen välille. Isä on järkkymätön, aine jatkuvassa liikkeessä ja katoavaista. Materia on paratiisin ulkopuolinen maailma. Ihminen karkotettiin paratiisista.

Käärme on logoksen transsendenttinen symboli, jumalan poika, joka on ikuista luomistyötä tehdessään ikuisesti liikkeellä. Se omaksuu isän ajatukset luomisen tavoitteista ja läpäisee immanenttina kaiken yhä muotoutumattoman materian ja muotoutumattoman maailman. Tältä kannalta tarkastellen käärme onkin kaksijakoinen olento: isään liittyneenä ikuinen, absoluuttinen hyvyys, mutta yhteydessä maailmaan myös maailman voimien palvelija.

Ihmiset muotoutuvat Isä-luojan alkuperäisen ajatuksen mukaiseksi, lähestyvät häntä koko ajan käärmeen johdatuksella. Tästä syystä ofiitit (ophis, käärme) esittettiin hännänpää suussa. Niiden yläpuoli oli valkoinen, alapuoli musta. Kreikan tarustossa Ouroboros on samanlainen ja edustaa koko luomakuntaa, siitä on tullut luomisvoiman, hedelmällisyyden ja uudistuksen symboli. Uudistus näkyy mm. ihon kausittaisessa uudistumisessa; me ikään kuin uudestisynnymme aika ajoin. Kreikassa käärmeestä tuli myös lääketieteen vertauskuva. Länsimaiden apteekkien tunnuksissa on edelleen useasti käärme.

Kristillisessä kulttuurissa käärmettä pidetään enimmäkseen pahuuden vertauskuvana. Genesiksessä käärme houkutteli ensimmäiset ihmiset tekemään asioita, joiden perusteella heidät karkotetiin paratiisista. Ilmestyskirjassa sanotaan, että käärme heitettiin kuiluun. Sen seurauksena käärme tuli tunnetuksi Saatanana, vastustajana, ja kansan parissa sitä sanottiin paholaiseksi. Sihisevään ja kiemurtelevaan elukkaan liitettiin monenlaisia ominaisuuksia: myrkkypurema, nopeasti pakeneva käärme.

Raamatussa on kuitenkin myös kohtia, joissa käärmeistä puhutaan myönteisesti, kuten Matt. 10:16. ”Olkaa viisaat niin kuin käärmeet ja viattomat niin kuin kyyhkyset.”

Eräässä kohdassa mainitaan pahat myrkkykäärmeet ja hyvä käärme. Numeri 21:9 toteaa: ”Ja Mooses teki pronssisen käärmeen ja pani sen tangon päähän. Kun ne, joita käärmeet olivat purreet, katsoivat pronssikäärmettä, he jäivät eloon.” Viimeaikaisimmat versiot pahoista käärmeistä raamatun ulkopuolella ovat Harry Potter kirjoissa, jossa Basiliski ja Nagini edustavat pahuutta. Intiassa ja Egyptissä tunnetaan jokseenkin samansisältöinen kertomus kosmisesta käärmeestä. Muinaisten intialaisten, kreikkalaisten ja egyptiläisten taruissa on yhtäläisyyksiä, koska niiden alkulähteenä ovat ajanlaskuamme edeltäneet tuhansia vuosia sitten vallinneet sivilisaatiot.

Joissakin taruissa käärmettä luonnehditaan hyväksi. Kaikissa on sama kuva: käärme on varsinkin hyvyyden, uudistuksen, parantamisen ja elämän vertauskuva, mutta myös pahuuden henkilöitymä. Anangoen tarusta voidaan tehdä yhteenveto: käärmeet ilmentävät monellakin tasolla toisten myyttien luonnehdintaa. Etnologinen tutkimus on osoittanut, että monilla Australian heimoilla on taruja käärmeistä. Ne ovat henkisiä olentoja suurten käärmeiden muodossa. Ne osuvat yksiin jokien, kaivojen ja muiden maisemaelementtien synnyn kanssa. Niitä kuvataan ”Unilinjoissa”. Näissäkin käärmeellä on pääosin hyviä ominaisuuksia. Ne edistävät ihmisten ja luonnon hedelmällisyyttä, parantavat sairaita, suojelevat kaivoja ja lähteitä sekä varjelevat ihmisiä hukkumiskuolemalta. Huonoja ominaisuuksia omaavat käärmeet aiheuttavat sairauksia, katastrofeja ja kuolemaa. Nämä ominaisuudet antavat meille ainutlaatuisen näköalan aboriginaalien taruston taustoihin. Lähtökohtana on taru kunya-pythonien (käärmeihmisten) ja lirujen (myrkkykäärmeiden) välisestä taistelusta, joka toteutui Ulurulla (Ayers Rockin päällä).

Kauan sitten, aikaan jolloin luominen tapahtui, kunyat, myrkyttömät täpläpythonit, lähtivät kaivosta itään ja tulivat laajalle tasaiselle hiekkakukkulalle, jonka keskellä oli kaivo. Eräs kunya-vaimoista kantoi munia päänsä päällä ja kaivoi ne maahan Ulurun itäpäätyyn. Kunyat pystyttivät sinne leirinsä ja jonkin aikaa elämä sujui hyvin. Joka päivä kunya-vaimot löysivät paljon syötävää ja kunya- miehet jahtasivat kenguruita, emuja ja vallabeja auringon laskuun saakka. Sitten ne kävivät yöpuulle hiekkakukkulan reunalle. Kunya-kansan oleskelu Ulurulla ei saanut jatkua rauhassa. Joukko myrkkykäärmeitä, liruja, vaelsi Pitjantjatjara-maan seuduilta aiheuttaen erilaisia ongelmia. Niitä johti suuri soturi Kulikudgeri ja ne tulivat Ulurun länsipuolella sijaitsevalta Olga-vuorelta. Ne pystyttivät leirin Pularin, mahtavan kunya-rouvan luo. Pulari oli eronnut kansastaan ja oli synnyttänyt lapsen. Raivoten ja epätoivoisena se suojeli nyt lastaan ja syöksyi lapsineen lirujen kimppuun suoltaen heidän ylleen arukwitan, taudin ja kuoleman siemenen. Monet lirut tapettiin, mutta he jatkoivat silti hyökkäystään. Eräs nuori kunya-soturi haastoi Kulikudgerin taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ankaran kamppailun jälkeen jälkimmäinen haavoitti kunya-miestä, joka ryömi hiekkakukkulan yli kuolemaan. Silloin kunia Inkridi, tämän surmatun nuoren soturin äiti, raivostui niin suunnattomasti, että löi lapiollaan Kulikudraferia kuonolle. Kunya Inkridi suri poikansa menetystä. Hän koristeli ruumiin punaokralla ja lauloi valitustaan läpi yön. Samaan aikaan lirut ja kunyat kävivät suurta kamppailua kaivon luona kukkulan laella. Lirut keihästivät suuren määrän kunyoita, lähtivät paikalta voittajina ja palasivat Katatjutaan. Kunya Inkridi, suuri ja kirjava äitipython, oli epätoivoissaan. Murheissaan hän lauloi arukwitan laulun, kuoleman ja sairauden siemenen – ja surmasi siten itsensä ja jäljelle jääneet kunyat. Jälki, jonka nuori haavoittunut kunya-soturi oli jättänyt, muuttui vesivirraksi. Hän kuoli paikassa, missä tänään on kolme kaivoa, kaikki kolme muodostuneet kuolevan kunya-miehen vedeksi muuttuneesta verestä.

Uniajan päättyessä hiekkakukkula kivettyi ja samalla nämä eeppiset tapahtumat kiteytyivät Urulun kalliomuodostumaan. Ei ole vaikeaa löytää yhteyttä isävoiman ja toteemi-esi-isien välillä tai esi-isien keskinäistä yhteyttä. On kuitenkin otettava huomioon, että tarut muodostavat integraalisen alaosan heimokulttuurista ja ympäristöstä. Kun kunya-pythonihmisistä kertovaa Anangu- tarua kaivetaan hieman syvemmältä, se tarjoaa meille tilaisuuden oivaltaa kiehtovaa henkistä kehitystä. Voimme ymmärtää käärme(id)en ja munan universaalin merkityksen. Muna tai munat ovat tärkeä osa Kunya-tarua. Oletamme, että tämä yksityiskohta samoin kuin käärmetyyppi on olennainen asia. Pythonihmiset ovat loppujen lopuksi ainoita, jotka jäävät muniensa luo lämmittäen ja varjellen niitä, kunnes niistä syntyy pikkukäärmeitä.

Käärmettä on käytetty ikiajoista universaalina vertauskuvana muotonsa vuoksi ja siksi, että munassa alkio kehittyy ”ei-mistään joksikin”, näennäisesti ilman ulkoista apua. Maailmantarustossa tämän yhdistelmän voi kohdata usein. Intialaisessa tarussa maata sanotaan käärmeiden kuningattareksi, ”kaiken elävän äidiksi”, Sarparajniksi, koska jo ennen maan luomista ”pitkä suikale kosmista ainetta kiemurteli kaaoksen yllä niin että se muuttui sfääriksi, munaksi”.

Eräässä egyptiläisessä tarussa kerrotaan ”maailmanmunasta”, jonka luo kerälle kietoutunut, hyvä ja täydellinen käärme Sijai kiemurtaa suojellakseen sitä. Muuan intialainen taru näyttää Brahman kultaisen joutsenen, Kalahan-san, selässä, joka jokaisen luomiskauden alussa munii kultaisen munan kaaokseen, mistä maailmankaikkeus kehittyy luotuineen. Perimätiedon mukaan kosmos syntyy munasta.

Jumalkipinä on kuin alkio, muna, josta kuolemattoman ihmisen on määrä nousta ylös. Henkikipinä on ”järkkymätön”, joten epätäydellisen maailman aine-elämän tapahtumat eivät voi loukata sitä. Tarujen käärmeet symboloivat kosmista elämänvoimaa ja viisautta. Ne ovat ”kosmisen aineen pitkiä suikaleita, jotka kiemurtelevat kaaoksen yllä”. Ne symboloivat myös sateenkaarikäärmettä ja ofiittien käärmettä, viisauden perikuvaa: Jumalan poikaa. Myös Kristus on kosminen, henkinen voima, joka on peräisin alkuperäisestä luomakunnasta. Hän lausuu Johanneksen evankeliumin 8. luvun 23. jakeessa: ”Te olette lähtöisin alhaalta, minä ylhäältä. Te kuulutte tähän maailmaan, mutta minä en tähän maailmaan kuulu.”

Muinaisten myyttien käärme on lisäksi ajaton voima, joka yhdistää kaksi luomakuntaa. Kristus ei tätä vasten ole ainutkertainen historiallinen henkilö, joka eli parituhatta vuotta sitten, vaan kirkas energia, joka muodostaa kautta ihmishistorian yhteyden alkuperäisen luomakunnan ja tämän maailman välille. Kuten tunnettua, se mikä on hyvää jollekulle, on pahaa toiselle. Tätä edustavat myrkkykäärmeet, tarun lirut. Ihmisolento on kuin mainen käärme, joskus hyvä, joskus myrkyllinen. Taivaallinen käärme on vastakohtien maailman hyvyyden ja pahuuden yläpuolella edustaen jumalallisen elämän viisautta. Maailmassa hyvyydestä ja pahuudesta saamamme kokemukset pystyvät vapauttamaan heikonkin sydämen katoavaisista mielenliikutuksista. Henkinen energia tuo sydämeen kosmista Kristus-voimaa, joka heijastuu päähän, ajatteluun, synnyttäen uuden mentaliteetin ja elämäntavan.

Ihminen oppii peilaamaan itseään sydämessään ilmentyvää absoluuttista hyvyyttä vasten. Hän pyrkii neutraaliin hyväntahtoisuuteen kaikkea elämässään kohtaamaansa kohtaan. Hän elää aineen katoavaisuudessa, tässä maailmassa, mutta kääntyy yhä enemmän sisäänpäin. Näin muodostuu uusi sisäinen normisto, prosessi, jossa sielu kehittyy yhteydessä henkikenttään, kuolemattomasta henkiytimestä syntyneenä. Käärmeen suojelema ja lämmittämä muna avautuu. Uusi tietoisuus herää ja näkee uuden maailman taivaanrannan.

Pentagrammi 1/2013