Valo pyyhkäisee pimeyden pois

Valo pyyhkäisee pimeyden pois

Ilman valoa ei ole elämää. Ihmisten maailma muistuttaa kuitenkin ylivalottunutta kuvaa. Elämän perusenergia on ihmisen alkukuvana muuttunut epätarkaksi johtuen liiasta räikeästä ja ylivalottuneesta informaatiosta. Räikeässä valossa ihmiset huutavat toistensa ja etenkin itsensä yli, ettei heidän vain tarvitsisi katsoa itseään.

Jokainen ihminen tarvitsee valoa. Jokainen luotu on riippuvainen valosta kasvaakseen ja pysyäkseen hengissä. Valo on henkisessä mielessä elämän synonyymi. Puhdas valo oli koko luomakunnan alku ja ylläpitävä voima, kaiken olevaisen perusta.

Muinaisissa kulttuureissa, kuten egyptiläisten, inkojen ja mayojen keskuudessa, valo kuvattiin auringoksi, joka oli palvonnan pääkohde. Rakennettiin aurinkotemppeleitä ja pyramideja auringolle.

Ulospäin suuntautunut tietoisuus

Auringonvalo, Amon-Ra, oli ikuisen, elämän tuovan energian keskeinen symboli. Ikuisuuden valovärähtelyn ympäröimänä se ravitsee maata vuosisata toisensa jälkeen. Sitä katsoessaan ihminen saattaa löytää inspiraationsa, henkisen valonsa ja sielunravintonsa, jota keinovalo ei tarjoa. Ruumiimme on valosta koostuva muoto, tihentynyttä valoenergiaa. Se on muovattua ainetta, varastetusta valosta muovattu! Alkuvalo läpäisee ruumiimme joka ainoan hiukkasen, muttei ole helposti tunnettavissa. Kun tietoisuus suuntautuu ulospäin, valo jää aineen vangiksi pystymättä ilmentymään.

Ulkonaistumisen kasvun myötä kiinnitymme aineeseen ja suljemme valon aina vain tiiviimmin atomeihin. Tämä jatkuu niin kauan, kunnes ihmisestä tulee etsijä. Kun etsiminen syöpyy riittävän syvälle hänen olemukseensa, sielutus muuttuu ja muuttaa sisimmän. Puhdas sielutus sytyttää olemuksen tuleen ja paloon, mistä seuraa atomien laadun muutos, niin että ne pääsevät lähemmäs alkuperäistä sieluttavaa tulta.

Perustunne

Kuinka usein etsimmekään valoa ulkopuoleltamme? Kuinka usein löydös osoittautuu sokaisevaksi näennäisvaloksi? Todellisuudessa pystyisimme tietoisesti sietämään alkuperäistä hengenvaloa, jota on olemuksemme joka atomissa, tunnemmehan sanat: “Jumalan valtakunta on lähempänä kuin kätenne ja jalkanne.” Etsijän perustunteena on hengen ja hengentiedon jatkuva puutos. Hän vaikuttaa levottomalta ja rauhattomalta, hän kaipaa jälleenyhtymistä henkeen. Hänen sisimpänsä on kuin tyhjö, joka haluaa täyttyä, sillä vain henki on se täyteys, joka pystyy täyttämään tämän tyhjyyden.

Emmekö aina pyri mahdollisimman pian täyttämään tyhjyyden kaikella mahdollisella? Luonnostaan emme voi elää tyhjyyden kanssa! Olemme kapseloituneet ulkoisen olemuksemme kovan kuoren sisään, otamme ravinnoksemme ulkonaisia asioita. Kun elämme henkeä vailla, meistä tuntuu kuin kuolisimme tai tukehtuisimme. Päästäksemme ulos kuorestamme meidän tulee kohottaa Isiksen huntua, harhan ja tietämättömyyden huntua. Vasta sitten, kun Isiksen huntu on poistettu, voidaan viettää hääjuhlaa Osiriksen, henkiprinsiipin, kanssa. Osiriksen ja Isiksen liitosta syntyy aurinkolapsi Horus, sisäinen Kristus. Saïsin temppelissä Egyptissä oli kuva hunnutetusta Isiksestä ja teksti: “Minä olen se joka oli, joka on ja on oleva. Kukaan kuolevainen ei ole koskaan paljastanut minua.” Miksi Isis oli hunnutettu, ja miksi hän on lukuisille ihmisille edelleen hunnutettu?

Syventyminen, puhdistuminen ja itsetuntemus

Kuvan paljastajan vanha olemassaolontila kuolee. Kuvan paljastaminen edellyttää syventymistä, puhdistumista ja itsetuntemusta. Ihmisen persoonallisen tietoisuuden ja todellisen sielutiedon välissä on aina huntu. Se verhoaa totuuden, joka on liian suuri ja ylevä pikkuegon – riippumatta siitä, kuinka suureksi se itsensä kokee – omaksuttavaksi. Intian muinaisessa filosofiassa kerrotaan maajasta, hunnusta tai verhosta, jonka minätietoisuus vetää itsensä ja absoluuttisen todellisuuden väliin. Todellisuus on paljas ihmiselle, jossa jumalallinen tietoisuus elää. Paljas todellisuus on ihmisessä, joskin syvälle hautautuneena.

Kun etsijä kaipaa olemassaolon salaisuuden avautumista ja katsoo sisäistä valtakuntaa, kaikki vanha katoaa, erillisen olemassaolon harha haipuu pois Valossa, joka läpäisee kaiken elämän.
Hunnutettu Isis on kaunis vertauskuva. Se paljastaa meille alkuperäisen sielun salaisuuden, mikäli emme ole “näkevinä sokeita ja kuulevina kuuroja”. Materiaan suuntautunut tietoisuus ei pääse perille salaisuudesta hunnun takana. Kun ihminen haluaa hunnutetun Isiksen arvoituksen ratkeavan, huntu alkaa hävitä. Se joka kohottaa huntua katsoakseen, mitä sen takana on, kuolee, sillä huntua nostaessaan hän nousee minätietoisuutensa yläpuolelle ja katsoo jumalallista henkeä silmästä silmään. Erillinen yksilöllinen olemassaolo on lakannut, hän katsoo kuvan kuolleita silmiä ja tunnistaa itsessään alkuperäisen sielun, joka elää hänessä hunnuttamattomana odottaen liittymistään Osirikseen, henkeen. Huntu on pudonnut pois, koska hunnutetun Isiksen mysteerin avain olemme me itse.

“Sisäinen Kristus, henkinen aurinko, on syntynyt sydämessä.” Valo on sysännyt synkät astraaliset verhot syrjään. Pimeät motiivit, joista elimme tai meitä elettiin, ovat paljastuneet. Valo pyyhkäisee pimeyden pois, olemme jälleen pukeutuneet valovaatteeseen.

Pentagrammi 3/2012