Valon energia sairastelussa

Valon energia sairastelussa

Sairastelu on osa elämää. Joskus ihminen parantuu, joskus ei. Mainen parantuminen on aina suhteellista ja riippuu inhimillisistä puutteista ja vastakohtaisuuksien maailmasta. On täysin luonnollista, että ihminen hakee lohtua, elvytystä ja erilaisia ratkaisuja. Kuitenkin, lopullisen avun tarjoaa ainoastaan itsen täydellinen antautuminen Valolle.

Ilman valoa ei ole elämää. Jokainen elävä solu tarvitsee energiaa toimiakseen ja ylläpitääkseen rakennettaan. Ihmisen jokainen solu (joita on 60–100 miljardia) saa energiaa valosta ja valossa kasvaneesta ravinnosta. Ilman valoenergiaa elämä lakkaisi välittömästi, ja solurakenne romahtaisi kasaan. Elämä maan päällä tuhoutuisi.

Nykyinen koululääketiede kemiallisine oireiden hoitamisineen on kiistattomasti voimaton kroonisten elämäntapasairauksien edessä. Einsteinin mukaan ongelmaa ei pystytä ratkaisemaan samalla tasolla kuin millä se oli syntynyt.

1920-luvulla venäläinen Alexander Gurwitch osoitti, että ihmiskehon kaikki solut säteilevät heikosti valoa, josta hän käytti nimitystä “biofotonit”. Toisaalta valo sisältää informaation, jota tarvitaan solujen monimutkaisten biokemiallisten prosessien ohjaamiseen. 1980-luvun alussa saksalainen luonnontieteilijä Fritz Albert Popp osoitti, että valon häiriöt aiheuttivat häiriöitä biokemiallisissa prosesseissa, mistä puolestaan voi seurata sairastumista (esim. kaamosmasennusta).

Voiko puhdasta valoa vastaanottaa

Koska ihmisen silmien, ihon, tsakrojen ja akupunktiopisteiden kautta puoleensa vetämä valo muuntuu biokemiallisissa prosesseissa ja tulee vuorovaikutteisesti ulossäteillyksi, on tärkeää tietää, millaista valoa hän vetää puoleensa. Esim. keinovalo edustaa vain osaa spektristä ja aiheuttaa pitkäaikaisessa altistuksessa häiriöitä biokemiallisiin prosesseihin.

Kaikkien elinympäristöstä löytyy vajavuuksia. Onko länsimaissa enää mahdollista saada soluille puhdasta valoa? Mille valolle ihminen avautuu? Onko puhdasta valoa olemassa? Olemmeko riittävän objektiivisia pystyäksemme arvioimaan sellaista? Voimmeko tehdä asialle mitään? Pystymmekö edes havaitsemaan sitä? Eikö kaikkialla vallitse sekaannusta ja vastakkainasettelua? Mikä toisesta on hyvää, inhottaa toista. Mihin silmät pitäisi suunnata, mihin valoon voimme liittyä? Miten se vaikuttaa silmiin? Eikö tärkeintä ole suuntautuminen, jossa katselemme? Myös muinaisissa kirjoituksissa on kerrottu valosta. ”Sanassa oli elämä, ja elämä oli ihmisten Valo. Ja Valo loistaa pimeydessä, mutta pimeys ei ole käsittänyt sitä.” Jan van Rijckenborgh ilmaisee saman ajatuksen seuraavin sanoin: ”Voimakentän ilmentymistä seuraa Valokentän ilmentyminen. Tunnusomaisinta on, että tuo Valokenttä on myös elämänkenttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Vasta Valoilmennyksen kautta voimakentästä tulee todellinen elämänkenttä.”

Myös tähän pätee siis, että valo on elämää. Mutta mitä valoa, mitä elämää? Meissä ei mitä ilmeisimmin ole vastaanotinta tälle Valolle, joten emme pysty ”käsittämään” sitä. Siksi emme saa kokea elämää kasvavassa ilossa, täydellisessä jumalallisessa harmoniassa. Jokaista iloista tapahtumaa seuraa paluu arjen realiteetteihin.

Valoinformaation hankinta

Todennäköisesti on kuitenkin olemassa yksi avautumistapa, nimittäin täydellinen antautuminen toiselle Valolle, joka auttaa ihmistä. Mainen parantuminen on suhteellista ja se on altis ihmisen puutteellisuudelle ja maailman vastakohtaisuudelle. Korkeampi valoenergia saavuttaa sielumme sisäisen elimen kautta. Se edellyttää keskeytyksetöntä suuntautumista puhtaan informaation fotonivirtaan, jonka avulla katkomme vähitellen kertakaikkisesti kaikki samentavat egotaajuudet. Tämä Valoinformaatio tuottaa toisenlaisen parantumisen, toisen järjestelmän parantumisen. Sielu vahvistuu tämän Valon myötä, siitä tulee tietoinen. Se turvaa itsensä omassa elämänkentässään ja kohoaa siten kuoleman yläpuolelle.