Ihminen mikrokosmoksena

Tässä osassa tahdomme kuvailla sinulle lyhyesti ihmisen eri ruumiiden järjestelmää ruusuristiläisten käsitysten mukaan. Silloin voit selvemmin käsittää, mikä asema jumalallisella kipinällä on ruumiisi kokonaisjärjestelmässä. Kultaisen Ruusuristin Kansainvälisessä Koulussa ihminen ymmärretään laajemmin kuin vain fyysisenä ruumiina. Todellisuudessa ihminen on mikrokosmos, kosmos pienoiskoossa.

Mikrokosmoksen taivaankansi

Ihmisen mikrokosmoksen uloin kerros, joka ympäröi meitä munankuoren tavoin, koostuu magneettikentästä, jota kutsumme ”lipikaksi”. Lipikaa voidaan pitää oman pienoiskokoisen kosmoksemme ”taivaana”, henkilökohtaisena eläinratanamme, koska se on täynnä tähden kaltaisia magneettipisteitä. Magneettipisteet toimivat suotimina päästäen kosmoksesta mikrokosmokseen vain itsensä kanssa sopusointuisia energioita. Suurimmassa osassa ihmiskuntaa nämä magneettipisteet ovat virittyneet ainoastaan dialektiseen olemassaolonjärjestelmään, erossa olon ja kuoleman universumiin.

Hengityskenttä

Tämän magneettisen pallon sisällä on tila, jota kutsutaan hengityskentäksi. Se on täynnä magneettisia voimalinjoja, jotka kulkevat lipikan magneettipisteistä väliaikaisen, kuolevaisen persoonallisuuden aineelliseen ruumiiseen.

Hienomateriaruumiit

Kuten nykyään laajalti ymmärretään, koostuu persoonallisuus aineellisen ruumiin lisäksi useasta hienomateriaruumiista. Nykyisessä ihmisessä on yhteensä neljä ruumista, joiden hienousaste vaihtelee. Ruumiit läpäisevät toisensa. Niinpä näkyvän fyysisen ruumiimme läpäisee ja sitä ympäröi eetteri- eli elämänruumis, joka ohjaa ja valvoo aineellisessa ruumiissa tapahtuvia elämänprosesseja.

Astraaliruumis läpäisee eetteri- ja aineellisen ruumiin ja on niitä hieman suurempi. Tästä ruumiista halumme, emootiomme ja puoleensa vetämisen ja luotaan työntämisen tunteemme manifestoituvat ja säteilevät ulos.

Edelleen meillä on mentaaliruumis. Se on keskittynyt pääasiassa pään ympärille ja sen tehtävänä on vetää puoleensa ja säteillä kaikkia voimia, jotka ovat yhteydessä ajatteluprosesseihin. Suurimmalla osalla ihmisistä se ei ole todellisuudessa vielä täysin kehittynyt, joten tuskin on aiheellista puhua ruumiista.

Jumalallinen siemen

Ja sitten on viimeinen mikrokosmoksen osa, jonka tahdomme mainita, nimittäin sydämen ruusu eli aikaisemmin mainittu Hengen kipinäatomi. Sydämen ruusu sijaitsee täsmälleen mikrokosmoksen keskustassa, kohdassa joka osuu sydämen oikean kammion yläosaan. Sydämen ruusuun, joka on mikroksessa oleva viimeinen jäänne sen alkuperäisestä, jumalallisesta tilasta, ei vaikuta mikään dialektisessa luonnonjärjestelmässä, ajan ja paikan maailmassa vaikuttava voima. Se voi reagoida vain alkuperäisen, jumalallisen järjestelmän voimiin. Niinpä se uinuu, nukkuu kuin siemen siihen saakka, kunnes jumalalliset voimat voivat sitä koskettaa. Ja siemenen tavoin se sisältää alkuperäisen jumalallisen mikrokosmoksen koko suunnitelman, matriisin. Se vain odottaa jumalallisen auringonvalon saavuttavan itsensä, ja sitten, yhteistyössä ihmispersoonallisuuden kanssa, se pystyy kehittymään. Koko mikrokosmos pystytään vähitellen entisöimään alkuperäiseen jumalalliseen tilaansa. Täytyy kuitenkin tapahtua paljon, ennen kuin ihmispersoona on halukas ja kykenevä sallimaan jumalallisen auringonvalon saavuttaa sydämen ruusun.

Kokemuksen polku

Elämme elämäämme, keräämme kokemuksia, joista monet ovat tuskallisia. Sitten kuolemme. Kun fyysinen ruumis kuolee, hienomateriaruumiit hajoavat myös jonkin ajan kuluessa jättäen jäljelle vain elämän aikana hankitun kokemussadon, joka on syöpynyt lipikaan. Mikrokosmos ottaa uuden fyysisten ruumiiden järjestelmän syntymän prosessissa. Tämä on elämän ja kuoleman kiertokulku, joka jatkuu jatkumistaan elämä toisensa perästä, kunnes vähitellen – yleensä kärsimyksistä, mutta joskus myös voimakkaasta ilosta – tietoisuutemme ja halumme puhdistuvat.

Lopulta meissä herää kyky käsittää, että sielumme syvin suru ei ole liennytettävissä millään tästä maailmasta löytyvällä. Alamme ehkä aavistaa, että syvimmät ilon hetket eivät kuulu itselle, jota kutsumme minäksi, vaan jollekin paljon korkeammalle. Ja sitten lopulta seisomme tuntemattoman edessä avoimin, tyhjin käsin. Yhä odottaen, yhä toivoen, muttemme enää odottaen kaikkea minäkeskeisellä itsellä ja sen maailmalta. Tässä vaiheessa meitä voidaan auttaa…

Ihminen mikrokosmoksena
Ihminen mikrokosmoksena