Taustaa
Kevätpäiväntasaus, kesäpäivänseisaus, syyspäiväntasaus ja talvipäivänseisaus ovat toisistaan poikkeavine valon määrineen ja monine ruokatalouteen liittyvine seikkoineen määrittäneet palvontamenojen ja kiitosjuhlien ajankohdan ja aihepiirin ammoisista ajoista alkaen. Luonnonpalvontaan liittyviä, pakanallisiksi miellettyjä tapoja on myöhemmin sovitettu kristinuskoon. Maallistumisen edetessä kristinuskon alkuperäinen sanoma on syrjäytynyt ja unohtunut, samalla kun ulkoiset puitteet ovat muuttuneet yhä tärkeämmiksi ja rakkaammiksi monille meistä. Näitä vuodenaikoja rytmittäviä tärkeitä juhlia vietetäänkin monella tavalla, ja siitä meillä kaikilla lienee kokemusta.
Universaalin Opin mukaan maailmaan laskeutuu ihmiskunnan alkuperäiseltä alueelta opettajia, jotka yrittävät muistuttaa meitä ihmisiä siitä, ettemme kuulu tähän maailmaan. Nämä opettajat myös elävät malliksi paluutien alkuperäiselle elämänalueellemme. Tästä on pääteltävissä, että meillä kaikilla on realistinen mahdollisuus kulkea paluutie heidän antamansa mallin mukaan; Johannes Kastajan ja Jeesuksen elämäkerrasta voi realistisesti tulla oma elämäkertamme.
Henkisiä juhlia koskeva sarja pyrkii lähestymään joulun, pääsiäisen, helluntain ja juhannuksen alkuperäistä sisäistä sanomaa. Nyt on vuorossa juhannus, jota tarkastellaan mm. Shakespearen ”Kesäyön unelman” taustaa vasten.
Johannes Kastaja
Johannes Kastajalla on keskeinen rooli ihmisen henkisessä kehityksessä ja kasvussa. Johannes Kastajan henkilöyttä ja toimintaa on aikojen saatossa tulkittu monin tavoin, koska hän oli merkittävä hengenmies. Hänen todellinen hahmonsa on peittynyt näkemysten alle, ja hänen henkinen rohkeutensa ja voimansa tulevat usein sivuutetuiksi. Onko Johannes Kastajaa voimallisempaa esimerkkiä palavasta rohkeudesta ja kiihkeästä kirjaimen, dogmin ja henkisen pöyhkeyden vastustamisesta? Hän jos kuka vastusti kaavoihin kangistunutta kirjanoppineisuutta Jeesus Kristuksen rinnalla.
Ei ole sattumaa, että Johannes, huutavan ääni erämaassa, työskenteli ”Betaniassa”. Nimi tarkoittaa läpikulkupaikkaa – paikkaa, jossa me maiset ihmiset elämme. Aina kun mainen yö on pimeimmillään, maailman hätä on maksimissaan, ja sellaisina aikoina monet kypsyvät henkisesti vastaanottavaisiksi. Näillä otollisilla hetkillä Johanneksen kaltaiset hahmot ilmaantuvat alkuperäisen kotimaamme sanansaattajina julistamaan: ”Raivatkaa tie Herralle.” He työskentelevät nöyrinä, pyrkimättä ulkoiseen näyttävyyteen tai itsekorostukseen ja noudattavat ajalleen tyypillistä pukeutumistapaa. He eivät kehu julistavansa mitään omaa ja uutta.
He eivät halua olla muuta kuin hengenkoulunsa välikappaleita, jotka opettavat, että meidän tulee kulkea maisen kauttakulkupaikan läpi, vapautua paljosta turhasta ja löytää sisimmästämme Hänet, joka tulee Johanneksen jälkeen. Ilman tuota Ainoaa, jonka on määrä herätä eloon sisäisesti meissä, emme pääse pois Betaniasta.
Kesäyön unelma: henkilöt, miljöö, tapahtumat
Tarkastelkaamme juhannusjuhlaan liittyvää yksilöllistä sielunkehitystä Shakespearen ”Kesäyön unelman” (A Midsummer Night’s Dream, myös Kesäyön uni tai Juhannusyön uni; kirjoitettu 1595–1596) avulla.
Olemmeko tulleet ajatelleeksi, että tämä kepeältä vaikuttava komedia on allegoria henkisen heräämisen eräästä vaiheesta? Tätä komediaa laajempi allegoria löytyy J.V. Andreaen ”Kristian Ruusuristin alkemiallisista häistä”, joka kuvaa koko vapautumisprosessia alusta loppuun.
Esitämme aluksi näytelmän henkilöt, miljöön ja tapahtumat mahdollisimman lyhyesti. Ateenan kuningas Theseus on menossa naimisiin amatsoni Hippolyteen kanssa. Komedia käsittää neljä hääjuhlaa edeltävää vuorokautta. Nuorukaiset Lysander ja Demetrius ovat rakastuneet neito Hermiaan, joka rakastaa Lysanderia. Hermian ystävätär Helena rakastaa Demetriusta. Hermian isä haluaa Helenan menevän avioon Demetriuksen kanssa ja kieltää tätä avioitumasta Lysanderin kanssa. Kun kuningas Theseus määrää Hermian tottelemaan isäänsä, Lysander ja Hermia pakenevat Ateenaa ympäröivään metsään, josta tulee komedian näyttämö.
Myös häihin kutsutut keijujen kuningas Oberon ja puolisonsa Titania ovat tulleet metsään. He riitelevät Titanian intialaisesta ottopojasta, jonka Oberon haluaa palvelijakseen, mutta Titania ei halua luopua hänestä. Tapahtumat lähtevät vyörymään siitä, kun Oberon kostaa käskemällä palvelijansa Puckin sivellä taikakukan mehua nukkuvan Titanian silmäluomille, jotta tämä rakastuisi ensimmäiseen kohtaamaansa olentoon; tällä kiristyskeinolla hän yrittää saada intialaispojan itselleen. Metsässä on käsityöläisjoukko, joka harjoittelee häissä esitettävää näytelmää. Puck muuttaa yhden heistä aasipäiseksi. Herätessään Titania näkee ensimmäiseksi tämän aasipäisen olennon, johon hän rakastuu.
Oberon havaitsee metsässä Demetriuksen, joka on lähtenyt karanneen Hermian perään, sekä myös Demetriusta seuraavan Helenan. Huomattuaan Demetriuksen torjuneen Helenan Oberon lähettää Puckin käyttämään mehua Demetriukseen, jotta tämä rakastuisi Helenaan. Puck kuitenkin sekoittaa parin Lysanderiin ja Hermiaan sillä seurauksella, että mehulla käsitelty Lysander rakastuu paikalle osuneeseen Helenaan. Kuultuaan tästä Oberon sivelee mehua Demetriuksen luomille ja saa tämänkin rakastumaan Helenaan. Toisensa kohdattuaan Demetrius ja Lysander alkavat taistella Helenan suosiosta. Puck matkii kummankin ääntä ja eksyttää heidät pimeässä metsässä. Sitten hän nostaa metsään sakean sumun ja johdattaa toisistaan eksyneet nuoret nukkumaan vieretysten. Hän sivelee taikamehua nukkuvien luomille, ja aamulla ristiriidat ovat rauenneet: Demetrius rakastaa nyt Helenaa, ja Theseus hyväksyy Lysanderin ja Hermian liiton. Kaikkia on kosketettu kutsulla vapautua Betaniasta, mutta he reagoivat toisistaan poikkeavasti. Seuraa kolmen parin hääjuhla: Theseus ja Hippolyte; Demetrius ja Helena; Lysander ja Hermia. Käsityöläisseurue esittää harjoittelemansa näytelmän, ja Titania ja Oberon ovat löytäneet sovun.
Komedian sisäinen sanoma
Ennen kuin pohdimme näiden monimutkaisten kuvioiden sielullista sanomaa, haluamme muistuttaa, että Uuden Testamentin päähenkilöiden tavoin myös tämän näytelmän henkilöt symboloivat eri puolia omasta olemuksestamme vaihtelevien kokemustemme eri vaiheissa.
Lähtekäämme siitä, että ulkoinen elämämme on kuin uni. Niin kauan kuin olemme unessa, tilanteemme on itsellemme epäselvä, koska meiltä puuttuu todellinen tietoisuus. Vasta lopullinen herääminen – se että emme kosketettuina vaivu uudelleen uneen – tuottaa alkavan selkeyden, vähitellen palautuvan alkuperäisen tietoisuuden. Silloin alamme kysyä: Miksi monet itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat, asenteet ja totunnaistavat tuntuvat yhtäkkiä vierailta ja ontoilta? Miksi joulua, pääsiäistä ja juhannusta juhlitaan niin pinnallisesti? Miksi muut suuttuvat, kun alan kyseenalaistaa vakiintuneita käytänteitä? Mitä minulta puuttuu, kun en saa tyydytystä, todellista kylläisyydentunnetta, samoista asioista kuin muutkin?
Näytelmässä esiintyy aasipäinen käsityöläinen, joka edustaa tiedostamatonta ulkoisen juhlan viettäjää. Voidaan siis olettaa, että joukossa on myös sisäisen juhlan kokija ja että juhlan todellinen syy on poikkeuksellinen kesän täyttymys; ei vain satokauden alun palvontameno eikä tavallinen hääjuhla, vaan ehdottoman tyydyttyneisyyden ja kylläisyydentunteen tuottava juhla; juhla, jonka tuloksena on ikuinen nuoruus.
Titania havaitsee olevansa sidottu aasipäiseen olentoon. Me kaikki, jotka heittäydymme varauksetta luonnon ja sen impulssien armoille, olemme samalla tavalla sidotut. Luonto ei loppujen lopuksi suo täyttä tyydytystä. Alamme kaivata jotakin ”korkeampaa”. Olemme kuitenkin erittäin taipuvaiset palvelemaan kahta herraa; mukavuudenhalustamme tai pelkojemme vuoksi päädymme valitettavasti kompromisseihin. Kompromissihakuisuus voi kestää koko elämän, toisaalta se voi loppua kokemussatomme täytyttyä. Meidän tulee tajuta, että uusi Elämä, valaistuminen ja kaikkiallinen tietoisuus edellyttävät aasipäisestä olennosta vapautumista.
Tätä kuvataan edelleen asetelmassa, jossa Hermian täytyy vapauttaa itsensä Demetriuksesta, johon Oberon, luonnonhenkien valtakunnan kuningas, yrittää hänet sitoa palvelijansa avustuksella. Vapautustien kulkijoina meidän tulee itsemme voittamisen lisäksi vapauttaa itsemme rohkeasti myös niistä, jotka yrittävät pidätellä meitä. Demetriuksen osaksi tulee Helena eli se osa ihmisestä, joka tyytyy metafyysiseen yhteyteen kummankin jalan upotessa syvälle harhan metsän eli maisen elämän todellisuuteen.
Shakespeare esittää ihmisluontomme sisäisen kilvoittelun hyvin realistisesti ja totuudenmukaisesti. Mainen tietoisuus takertuu maahan, mystinen puoli etsii puolestaan jotakin korkeampaa. Etsintävaiheesta ei kuitenkaan päästä eteenpäin jatkamalla tähän luontoon takertumista. Eteemme aukeaa kaksi täysin erilaista kesän juhlaa. On kaksi vaihtoehtoa: joko jatkamme kulkuamme luonnonmystiikan tiellä tai valitsemme polun, jolla sielumme uudistuu ja luomme yhteyden henkeen.
Valkean Ruusun juhla, sisäinen juhannus
Menneinä aikoina mysteerien oppilaiden piti varautua alituisiin vainoihin, ja he joutuivat kätkemään todellisen toimintansa muun muassa peiteilmaisuihin. Sen seurauksena Valkean Ruusun juhlan ulkoiset puitteet hyväksyttiin osaksi kirkkoseremoniaa, kesän vuosittaista juhlintaa. Näin Valkean Ruusun juhla on yllättävän hyvin saatu mukautettua kesäpäivänseisauksen aikaiseen luontoon, vaikka ulkoisilla juhlallisuuksilla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä tämän juhlan perimmäisen tarkoituksen kanssa.
Oppilaan, joka haluaa viettää Valkean Ruusun juhlaa, täytyy kamppailla monenlaisten prosessien läpi, ja näitä prosesseja voidaan näytelmähenkilöiden lisäksi verrata vuodenaikoihin. Uudistusprosessi alkaa talvella, oppilaan elämän syvimmästä pohjapisteestä. Hänen on jätettävä hyvästit aasipäiselle olennolle ja käännyttävä päättäväisesti uuden elämän puoleen. Kun hyvästijättö, luonnon kuoleentuminen ihmisessä, on edennyt suotuisasti ja oikein, uuden elämän siemen on tullut kylvetyksi.
Luonto on nyt muuttunut oppilaalle täysin vieraaksi; hänelle se on karu erämaa. Hän haluaa taata siemenelle, joka on itänyt, terveen kasvun. Hän valmistaa tien Herralle ja on uuden oivalluksensa pohjalta luvannut noudattaa sisäistä kutsua. Tähän liittyy toisinaan hyvin tuskallista kilvoittelua, mutta hän hyväksyy sen tietäen, että arvokas timantti valmistuu vain kovasti hiomalla.
Niinpä oppilas juhlii talven juhlan jälkeen kevään juhlaa, jolloin uusi sielunkasvu orastaa ja hahmottuu selvänä ja voimakkaana hänen sisällään. Sitten tullaan kesän juhlahetkeen, kesäyön unelmaan, yöhön, jolloin todellinen rakastettu paljastaa itsensä hänelle: sisäinen Jeesus-olento koskettaa oppilasta fyysisesti ja ottaa hänen elämänsä hallintaansa kesän täyteydessä.
Tätä tarkoittaa Valkean Ruusun juhla; oppilaalla on nyt valmiutta elää kokonaan Herrassamme Jeesuksessa. Dialektinen tietoisuudenkeskus lopettaa toimintansa, ja sen ansiosta Jeesus-olento ryhtyy mikrokosmoksen jälleenrakennustyöhön. Tässä ylevässä ristin työssä Valkea Ruusu värjäytyy verenpunaiseksi, kunnes voidaan lausua sanat ”consummatum est”.
Siitä hetkestä eteenpäin, jolloin oppilas on herännyt kesäyön unelmasta Jeesus-elämän täyteyteen, hän ei enää milloinkaan näe nälkää eikä kärsi janosta (eikä sen vuoksi koe esim. tarvetta anoa jumalilta hyvää satoa). Valkean Ruusun juhla, Johanneksen Ruusun vastaanottaminen, tarkoittaa valmistautuneen Johannes-oppilaan ja Jeesus-olennon kohtaamista Jordan-virralla.
—
Kuva: ”My mistress with a monster is in love”
A drawing of Puck, Titania and Bottom in A Midsummer Night’s Dream from Act III, Scene II by Charles Buchel, 1905
Folger Shakespeare Library Digital Collection
http://luna.folger.edu/luna/servlet/s/4qdrz3
https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=40860822
