Rozekruis Persin Crystal Seriessä julkaistu kirja alkaa sanoilla:
”Kautta ihmishistorian on julkaistu miljoonia kirjoituksia, joissa Totuudelle yritetään antaa muoto. Mahdotonta! Lausumatonta ei voida lausua. Parhaimmillaankin voidaan jossakin määrin vastaanottaa yksi Universaalin Valon säde ja miettiä sitä.”
Englantilais-intialaisen taitelija Anish Kapoorin mukaan dialektinen liike jatkuu lakkaamatta ja ihminen jatkaa etsimistään ja pyrkimistään innostuttuaan jostakin ja kaivaten jotakin, mitä parhainkaan artisti ei pyrkimyksillään ikinä saavuta. ”Kun ihminen luo jotakin tyhjää, tuloksena ei ole tyhjyyttä.” Ihminen ei pysty tuottamaan hiljaisuutta. Niin kauan kuin liikumme, emme saavuta hiljaisuutta.
Eikö meidän tulisi viipyä hetki hiljaisuudessa?
Hiljaisuuden kieltä ei voida lausua autoritäärisyydellä, pauhaavalla käskyttämisellä muttei myöskään lempeällä, hyvää tarkoittavalla puheella. Jokainen voi paljastaa hiljaisuuden kielen sisimmässään vain omakohtaisesti. Kukaan toinen ei voi toimia välittäjänä, emme voi napata sitä kuulopuheista emmekä lukea mistään. Se paljastuu meille, kun poistamme kaiken melun – kaiken sisäisen ja ulkoisen melumme – itsetuntemuksella ja tunnistamalla oman meluisuutemme syyt. Muun muassa pelkomme ja huolemme tekevät meistä meluisia; ylläpidämme pelkoa ja huolia eristämällä sisimmän ytimemme hiljaisuudesta. Lopulta ymmärrämme mekanismit ja tunnistamme, ettei syvin kaipauksemme säteile tällaiseen vaan keskittyy hiljaisuuden maailman ”toiseen elementtiin”. Haluamme antautua hiljaisuudelle. Hiljaisuudenkaipuumme ja kieli, jonka avulla erilaiset elementit puhuttelevat, on peräisin sisimpäämme hautautuneesta ikuisesta alkuperusteesta.
Kuullaksemme hiljaisuuden kieltä meidän tulee antautua hiljentynein sydämin sydämemme toiselle elementille ja inspiroitua siitä. Kovassa melussakin pystymme silloin toisinaan asettumaan metelin ulkopuolelle ja kehittämään uuden elämänasenteen, joka kannustaa alkuperäistä sielutustamme kuulemaan, tunnistamaan ja ymmärtämään hiljaisuuden kieltä syntyäksemme kokonaan uudessa sielussa. Uusi sielu pystyy luomaan yhteyden Henkeen ja täyttymään siitä. Ihminen on vapaa luopumaan entisestä fyysisestä ruumiistaan ja jatkamaan paluutietä uutena ihmisenä.
Olemme näin kuvailleet lyhyesti viisinkertaista polkua, jota ihmisen tulee kulkea ja jolla Koulu kulkee hänen rinnallaan tarjoamalla kaiken apunsa, jonka se saa käytettäväkseen Universaalilta Veljeskunnalta. Kun oma-aloitteisesti pyrimme hiljaisuuteen, meidän tulee karistaa harteiltamme alun outoudentunne. Fysiikan lakien mukaan liikkeessä oleva kappale pyrkii pysymään liikkeessä. Kun yritämme olla hiljaa, jokin koskettaa tunteitamme ja sieluamme. Meillä on taipumus assosioida se alakuloon, kärsimykseen, kuolemaan, väliaikaisuuteen ja romantiikkaan.
Ikään kuin saavuttaisimme hiljaisuuden vain kärsimyksen ja poismenon kautta, toisaalta ehkä myös kun olemme voimakkaan mielenkuohun vallassa, ylirasittuneita tai rakastuneita. Juuri sielun koskettamisen hetkinä, jolloin se etsii ravintoa ja lohtua, voimme löytää hiljaisuuden, jota taiteilijat tulkitsevat runolla tai sävellyksellä. Tämäntyyppiset taideteokset rakentavat sillan tämän maailman melusta toisen maailman hiljaisuuteen.
Meluisan maailman ja hiljaisuuden maailman kieltä
Muusikoissa on niitä, jotka kokevat kuuluvansa kahteen maailmaan ja kuulevat kahta kieltä, meluisan maailman ja hiljaisuuden maailman kieltä. He pyrkivät ilmaisemaan tätä. Jotkut merkittävät säveltäjät paljastavat sen inspiraationsa lähteeksi. Inspiraatio tarkoittaa sisäänhengitystä tai sielutusta, intuitiota, henkisyyttä. Hiljaisuuden ääni puhuu kieltään inspiraatiossa.
Henkisten impulssien aikana taiteilija, muusikko, hyödyntää auriseen olemukseensa varastoituneita aarteita. Se mihin väreihin, muotoihin ja ääniin taiteilija pääsee käsiksi, määräytyy hänen aarteidensa luonteesta ja laadusta. Sydämestä kumpuava impulssi saa hänet luomaan. Aurisen olemuksen antamat mahdollisuudet ovat keskeisiä pyrittäessä ilmaisemaan sielunvoimia. Tarkastelemme kahta säveltäjää.
Franz Liszt mietti: ”Onko taiteilija aina muukalainen ihmisten parissa? Riippumatta kannustimesta ja päämäärästä, hän tuntee itsensä maanpakolaiseksi. Ikään kuin hän olisi tuntenut puhtaamman taivaan, lämpimämmän auringon ja parempia ihmisiä.”
Ludwig van Beethoven kirjoitti yhdeksättä sinfoniaa luodessaan: ”Iltaisin, kun tuijottelen ihastuksissani taivaalle ja näen lukemattomien valojen, joita sanotaan tähdiksi ja planeetoiksi, kiertävän ikuisilla radoillaan, henkeni liikkuu tähtien lomitse, tuolla mailien päässä, alkuperäiseen lähteeseen, josta kaikki luotu virtaa ja joka synnyttää alati uusia luomuksia. Yritykseni muuntaa tunnekuohuani ääniksi tuottaa minulle suuren pettymyksen. Olen vakaasti sitä mieltä, ettei kukaan maan päälle syntynyt pysty milloinkaan ilmaisemaan näitä taivaallisia kuvia äänten, sanojen, värien tai taltan avulla ja että sen, mikä liikuttaa sydäntä, pitää olla lähtöisin ylhäältä, muuten sen on hengetöntä kohinaa. Mitä ruumis on ilman henkeä? Hengen tulee kohota maasta ja pyrkiä ylös lähteeseen, josta se on syntyisin.”
Nämä ajatukset tuovat meidät tämän maailman omapäisyyden tuottaman harhan äärelle. Jakob Böhme varoittaa: ”Joskus sana voi surmata Jumalan elävän virran.” Pysähtykäämme näihin sanoihin. Hiljaisuuden ääni ei surmaa elävää virtaa vaan meidän sanamme, ihmisten sanat, meluisat sanat. Varoitus muistuttaa mieliin myös Paavalin 1. Korinttolaiskirjeen, oodin rakkaudelle, 13. luvun sanat: ”Vaikka puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali.”
Meidän tulee antautua hiljaisuudelle, vaikka hiljaa oleminen ei ole meille luontaista
Hiljaisuuden ääni puhuu hengessään köyhille, lempeille, oikeudenmukaisuutta kaipaaville, armeliaille, puhdassydämisille, rauhanrakentajille ja vainotuille. Tämän maailman ihmiselle toiminta ja puhe ovat kuin turvaa tuova varaventtiili. Ihmisseurassa voi kokea, että istuminen hiljaa yhdessä edellyttää antaumusta ja luottamusta, joten on tavallista, että ihmiset suojautuvat puhumisella. Kun halutaan rauhaa, varustaudutaan sotaan. Sanat ovat aseita. Joskus hämmästelemme sitä, mitä päästelemme suustamme tai millainen maailma aukenee vaietessamme sydän avoimena, olematta kuin uppiniskaisia ja kireäilmeisiä patsaita.
Hiljaisuus välittyy sielun kautta vasta sitten kun luovumme nykyisestä hiljaisuudesta ja vetäydymme sallien hiljaisuuden tulla, se tulee. Hiljaisuus on ikään kuin luotu, aktiivinen elementti. Meidän tulee antautua sille, vaikka hiljaa oleminen ei ole meille luontaista: sydämemme lyö, aistit ylläpitävät ahneuttamme, aivojemme läpi kiitää tuhansia välähdyksiä.
Ääni on sikäli kummallista, että kuulemme vain kaikkein äänekkäintä, emme kuule hiljaisuutta – ennen kuin vallitsee todellinen hiljaisuus. Niin pitkään kun on esteitä, emme havaitse puhdasta hiljaisuutta, puhdasta valoa emmekä puhdasta rakkautta, ja suurin este olemme itse. Jos onnistumme harvinaisina hetkinä hiljentymään ja perääntymään kosketettuina, tilanne vaikuttaa ylivoimaiselta: äkillinen hiljaisuus, täydellinen tyhjyys, on ylivoimaista.
Ihminen kokee pienuutensa, kun syvä hiljaisuus koskettaa häntä. Hiljaisuutta ei koeta aikuismaisesti, kuin kasvin lehden tai itikan pienenä kosketuksena, vaan äitiinsä kokonaisvaltaisesti uppoutuvan ja hänen läsnäoloaan itseensä imevän lapsen tavoin. Täydellinen hiljaisuus ympäröi meidät eikä mikään ääni ulotu sinne. Äkillinen äärettömyyden tiedostaminen on esteettinen kauneudenkokemus, kosketus. Hiljaisuus vaikuttaisi noudattavan tiettyjä lakeja, ikään kuin kielioppisääntöä. Hiljaisuus pitää sisällään sfäärien harmonian, makrokosmoksen, kosmoksen ja mikrokosmoksen häiriöttömän ja järkkymättömän järjestyksen. Nämä lait, järjestys ja harmonia ovat sen kieltä, hiljaisuuden kieltä.
Hiljentyneisyys ei ole liikkumattomuutta. Hiljaisuus ei ole kuolema. Hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, liikkumattomuutta, elotonta. Koemme jonkin ”hiljaisuutena”, elävänä hiljaisuutena, jolla on hiljaisuuden ääni, joka puhuu elävää sanaa, voimaannuttaa pysyvästi tässä ja nyt. Hiljaisuuden kielen alussa oli Sana, hiljainen sana. Johanneksen evankeliumi alkaa tästä. Pimeän karjunnan tuolla puolen on hiljaisuus, hiljainen valo, hiljainen sana. Karjunnan tuolla puolen on sittenkin alun sana, pimeyden tuolla puolen on alku. Tässä maailmassa se kestää aamusta yön läpi seuraavaan aamuun. Maailman tuolla puolen on ”alku”.
Gnosis on synonyymi hiljaisuuden kielelle
Gnosiksen ääni pääsee ihmisjärjestelmään ja suo sille uutta voimaa, aluksi ehkä pelkkänä ajatuksen välähdyksenä, josta ihmiseen lähtee tahdonimpulssi, haluimpulssi. Sen tulee sallia Gnosikseen kätkeytyvään pelastukseen tarttuminen. Kun Gnosis tekee tällaisen läpimurron ja karmasta, lipikasta, astraalisfääristä ja luonnonverestä riippumaton, Jumalasta syntynyt ajattelu herää, ihminen pystyy kuulemaan välittömästi sielunäänen. Mystisesti sanoen hän kuulee Jumalan äänen.
Sen kieli on universaalista. Kiinalainen Gnosis todistaa siitä: ”Kun aika on kypsä, spekulointi loppuu ja toisen valtakunnan valo lyö itsensä läpi näissä prosesseissa. Sana lävistää pimeyden, spekulatiivisen ajattelun filosofia korvautuu armon ja totuuden pohjalta itsellään suurella todellisuudella, absoluuttisella voimalla ja viisaudella, joka on Daosta.” Brihadaranyaka Upanishad sanoo: ”Näin siis aurinko on laskenut, aurinko laskenut ja kuu laskenut, tuli sammutettu ja puhe lakannut ja ihminen voi kulkea ympäriinsä, tehdä työtään ja palata (hiljaisuuden sanassa)”.
Jokin ihmisessä on kuollut, ja se tulee elvyttää: hahmo joka on jo aionien ajan ollut kuollut, todellisen ihmisen taivaallinen ruumis. Kuollut ruumis voidaan herättää henkiin edellyttäen, että mainen persoonallisuus on hiljentynyt. ”Elävänä kuollut” puhuu kuulemaan valmiille ihmiselle alkuatomin kautta, alkuperäisestä sieluytimestä. Kaikki riippuu siitä, hyväksyykö ihminen neutraloitumisprosessin ja saavuttaako hän sisäisen hiljaisuuden. Hiljaisuudessa hän on kuin Johannes Patmoksen saarella. Aurisen taivaankannen vanhat voimakeskukset ovat sammuneet, mikrokosmokselle avautuu uusi taivas ja uusi maa. Aurinen itse ja alkuperäinen taivaallinen persoonallisuus syntyvät uudesti. ”Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan…”
Ehkäpä pystymme nyt aavistelemaan jotakin pyhän kielen, hiljaisuuden kielen, suuren todellisuuden lupauksesta. Emme tiedä päivää emmekä hetkeä, sillä meidän tulee toteuttaa ”Herran hetki” mikrokosmoksessamme. Herättämällä henkiin ”elävänä kuollut” kukistamme epäpyhän mikrokosmoksen ja epäpyhän luomakunnan, ja samanaikaisesti uudestisyntynyt mikrokosmos voittaa makrokosmoksen. Hiljaisuuden äänen lapsi on jälleen vapaa!
—
Teksi ja kuva: Pentagrammi-lehti