Missä islam ja kristinusko kohtaavat

Islam

Universaalisuus löytyy niin kristinuskosta kuin islamista. Ja juuri siinä on niiden kosketuskohta – täynnä voimaa ja keskinäistä ymmärrystä.

Kristinuskon ja islamin yhteinen historia on vaihteleva. Siihen on sisältynyt läheisyyttä ja etäisyyttä, kilpailua ja toistensa tunnustamista, sotaa ja rauhaa. Näissä merkeissä ne ovat arvioineet toisiaan ja kohdanneet toisensa vuosisatojen saatossa.

 

Kristinusko ja islam Euroopassa

Islam sai jalansijan Euroopassa kauan sitten, mutta onko se kotonaan täällä? Mieleen nousee juutalaisten, kristittyjen ja muslimien rinnakkaiselo espanjalaisten maurilaismuslimien hallitessa. Se oli lyhytkestoinen kukoistuksen ja keskinäisen vuorovaikutuksen kausi, joka päättyi vuonna 1492, kun Espanja valloitettiin takaisin kristityille. Tästä huolimatta islam on jättänyt jälkensä Eurooppaan. Sufien, kabbalistien ja kristittyjen mystikkojen vuorovaikutuksen hedelmät inspiroivat meitä yhä.

Nykyään niin sanottu kristitty Eurooppa elää jatkuvassa jännitteessä. Eräänä syynä tähän on ristiriita, jonka aiheuttaa kiihkeä kilpailu raaka-aineista, joiden tulkitaan usein olevan ”muukalaisten” hallussa.

Rauhanomaista rinnakkaiseloa ja keskinäistä ymmärtämystä tarvitaan kipeästi, mitä tulee etenkin yhteydessämme islaminuskoisiin ja Eurooppaan päivittäin saapuviin pakolaisiin ja paremman elämän hakijoihin. Tietämättömyyttä ja tottumattomuutta joka päiväisten tapojen ja uskontojen sekä uskontoon liittyvien uskomusten eroihin esiintyy sekä tulokkaiden että kantaväestön puolella. Kaiken kukkuraksi kristityt tuntevat omat uskonnolliset juurensa todella huonosti.

Oman ja toisten uskontojen syvällinen ymmärtäminen hyödyttäisi kaikkia osapuolia. Kristinusko ja islam lasketaan monoteistisiin uskontoihin, samoin juutalaisuus. Niille on yhteistä usko yhteen jumalaan. Siinä ne ovat sukua toisilleen, mutta se on myös niiden kiperin ongelma: kilpa-asetelma siitä, mikä uskonnoista on oikea ja kenellä on ainoa oikea Jumala.

 

Saman puun erilaiset hedelmät

Jumala esitetään uskonnoissa usein laintuojana, joka lupaa ikuisen autuuden niille, jotka uskovat häneen ja noudattavat hänen antamiaan sääntöjä. Säännöt ja opetukset, jotka tulkitaan evankeliseksi totuudeksi, erottavat eri uskontokuntien uskovaiset toisistaan. Ns. kristillisen ja islamin kulttuurien taustalla eivät ole vain toisistaan poikkeavat uskonnolliset käytänteet omaksuneet yhteisöt [1], vaan myös erilainen elämäntapa, eriasteinen patriarkaalisuus ja toisistaan poikkeavat perheen sisäiset velvollisuudet. Kristityt ja muslimit suhtautuvat toisiinsa pinnallisen epäluuloisesti, eikä yhteistä taustaa voida löytää kaivautumatta syvemmille tasolle.

Avoin kohtaaminen edellyttää kummaltakin osapuolelta objektiivista tietoa. Se jolla tämä tieto on, löytää rakkauden Jumalaa ja ihmiskuntaa kohtaan kaikista uskonnoista; se ei ole varsinaisesti kätketty vaan hieman näkymättömissä. Sekä kristittyjen että muslimien tulee löytää tämä rakkaus omasta sydämestään. Olettaen, että kaikki uskonnot juontuvat samasta jumalallisesta sfääristä, voimme verrata niitä puuhun, joka kasvaa maasta taivaaseen. Ensimmäiseksi huomiomme kiintyy hedelmien keskinäisiin eroihin, ja koska puun hedelmät ovat selvästi erilaiset, on helppo kiistää niiden olevan saman puun hedelmiä. Hedelmät ovat erimuotoisia ja saattavat todistaa rakkaudesta tai rajalinjoista, rauhaisuudesta tai väkivallasta, jumalaa kohti kulkemisesta tai kapeakatseisesta takertumisesta ulkoisiin eroihin. Kaikki uskonnot voidaan ymmärtää sääntöjärjestelmiksi tai sisäiseksi poluksi.

Hedelmiä maistettaessa voidaan huomata, että erimallisten hedelmien maku onkin sama. Sydämemme jumalallinen atomi on kognitiivinen väline, joka tunnistaa ykseyden sanojen tuolla puolen, kuten kristitty mystikko, mestari Eckhart asian ilmaisee [2]. Itse kunkin tulisi tutkia asioita omakohtaisesti sisäisessä valossa ja toimia sen mukaisesti. Yksilölliset elämänkäytänteet vaikuttavat käsityksiin, joita toiset saavat uskonnoista, ihmisyydestä sekä Jumalasta. Tämä pitää paikkansa paljon laajemmin kuin luulemmekaan.

 

Kummassakin uskonnossa on sisäinen polku

Islamin ja kristinuskon yhteinen alku on jumalallisessa siemenessä, josta kumpikin on itänyt. Kumpaankin uskontoon sisältyy mystikkojen ja gnostikkojen kulkemia sisäisiä teitä [3]. Mystikot etsivät rakkautensa jumalallista kohdetta ensisijaisesti sydämellään, gnostikot pyrkivät muuttumaan Gnosiksen avulla, ja kumpikin uskoo pystyvänsä kohtaamaan Jumalan elämänsä aikana. He voivat myös kohdata toisensa polulla ja kasvaa keskinäiseen ymmärtämykseen, ystävyyteen ja matkatoveruuteen.
Mikä yhdistää islamin ja kristinuskon sisäisen polun kulkijoita? Kun ihminen etsii, löytää ja seuraa sisäistä valoa, hän ei voi muuta kuin päätyä yhteiselle maaperälle. Kun Jumalaa ei nähdä henkilönä, laintuojana tai pelkkänä luojana, näkymä jumalalliseen mysteeriin avautuu. Jumala on maailmoista riippumatta jokaisen ihmisen sisimmässä, kaikissa olioissa ja myös kaikessa toiminnassa, selittää
Ibn Arabi (1165-1240), sufien “suurin sheikki”.

”Me [4] olemme lähempänä häntä kuin [hänen] kaulavaltimonsa,” sanotaan Koraanissa. [5]. Ja: ”Minne vain käännytkin, siellä on Allahin Kasvot”. [6] Ibn Arabin mukaan Hän on identtinen kaikkien asioiden kanssa, mutta asiat – ihmiskunta – eivät ole identtiset Hänen kanssaan [7].

Ihminen joka on aineellinen olento, jonka ajattelu ja tunne-elämä tähtäävät vain aineellisiin asioihin, ei vielä ymmärrä, millaista ihmisyyttä Jumala tarkoittaa. Hänestä pitää tulla täydellinen Ihminen, insan al kamil. Jumala on sisällyttänyt piirteensä 99 kauneimpaan nimeen, ja Jumalaa rakastava matkaa Hänen luokseen Hänen nimiensä kautta. Matkan lopussa, minän sammuttua (fanâ’) ja tultua palautetuksi Jumalassa (baqâ’), vallitsee täydellinen ykseys, etenkin siitä syystä että Jumala on ainoa todellinen olento.

Seuraavat sanat puhuvat puolestaan:

Jumala sanoo: ”Ja kun rakastan häntä, olen hänen kuuloaistinsa jolla hän kuulee, hänen näköaistinsa jolla hän näkee, hänen kätensä jolla hän tarttuu ja hänen jalkansa jolla hän kävelee.” [8]

Kristityt mystikot ovat kehittäneet samantapaisen näkemyksen. Mestari Eckhart [9] (1260–1328) esittää sen seuraavasti: Raamatun Luojajumalan takana on Jumaluus, korkein olento, jota ei ole luotu, pohjaton syvyys, ja ihmissielun sisin, jossa jumalallinen siemen hehkuu, on liitossa sen kanssa. Jumala on kaikkien luotujen olemus. Ihmisen tulee kuitenkin ensin löytää tiensä tähän olemassaolontilaan. Jeesus Kristus on esimerkki täydellisestä ihmisestä, ja jokaisesta voi tulla Jumalan poika rakkauden kautta. Tie siihen on rakkaus ja sielun syvyyksien ymmärtämys. Rakkaus valaisee ihmisen ja varjelee sielun kuolemalta.

Mestari Eckhart kuvaa tätä tilaa sanoin: ”Silmä jossa näen Jumalan, on sama silmä kuin se jolla Jumala näkee minut; minun silmäni ja Jumalan silmä ovat yhtä, yksi näkeminen, yksi tietäminen, yksi rakastaminen.” [10] Lopputuloksena on: ”Sillä joka rakastaa, ei ole uskontoa, vaan yksin Jumala.”[11]

Kirjoittaja: Carin Rücker
Maa: Saksa
Kuva: Pixabay CCO

Jaa tämä sivu

Tilaa uutiskirjeemme

//To change logo link to the main site